2-vuotiaan sekopäiset iltahulinat


Lapset, Paleoemon elämä, Vanhemmuus / lauantai, 17 helmikuun, 2018

Satu Rämö kirjoitti tällä viikolla 2-vuotiaan raivostuttavista iltaseikkailuista Salamatkustaja-blogissaan. Luin jutun ja mietin, miten tutulta homma kuulostaa. Keskimmäinen lapsemme on tällä hetkellä kaksi vuotta ja yhden kuukauden, eli saatattekin arvata – meilläkin seikkaillaan joka pirun ilta.

Uhma sinänsä on jotain, mistä en edes halua tässä yhteydessä avautua – Pandoran lipas aukeaisi niin, ettei loppua tulisi – mutta tähän ”hurmaavaan” sänky- ja nukkumisasiaan on pari sanaa sanottavana. Kahden lapsen kokemuksella voin sanoa, että tämä vaihe on perseestä!

Sanotaan nyt aluksi, että esikoisemme ei ole koskaan ollut loistava nukkuja. Hän kaipasi aina jonkun lähelleen. Vauvavuosi meni kuin vankilassa, koska jouduin mennä nukkumaan jo kahdeksalta illalla. Jos yritin ninjailla pimeästä makuuhuoneesta ulos vauvan nukkuessa, saatoin ehtiä istahtamaan sohvalle, ennen kuin vaativa huuto raikasi. On siis selvääkin selvempää, ettei kaksivuotiaanakaan uni tullut sormia napauttamalla. Muutama kirosana tuli mutistua hiljaa ja ehkä pari huudettua ääneen uhmailijan nukuttamispuuhissa. Kun mittariin tuli noin kolme vuotta, asiat alkoivat rullaamaan. Lapsi meni nukkumaan helposti. Iltasadun jälkeen hän jäi lukemaan itse kirjaa, ja nukahti. Yötkin nukuttiin, ja nukutaan edelleen 4,5-vuotiaana pääasiassa hyvin.

Keskimmäinen lapsemme on ollut ihan eri maata nukkujana. Luulin, että vauvassa on jotain vikaa, koska hän nukkui yöt hyvin. Hän heräsi pikaisesti syömään kerran tai kaksi yössä, ja tätä jatkui koko vauvavuoden. Ensimmäinen puolikas taaperovuodesta meni myös leppoisasti. Hänet vietiin pinnasänkyyn, jonne hän silittelyjen jälkeen jäi ja nukahti itsestään. Sitten hän nukkui aamuun asti. Kyllä, tiedän, kuulostaa epänormaalilta ja ihanalta. Mutta sitten tuli muutto isosiskon kanssa samaan huoneeseen, ja sen perään oma taaperosänky, josta pääsi näppärästi pois. Ja sitten perheeseen tuli vielä pikkusisko. Sitten olikin vanhempien helvetti valmis. Tuli uhma ja iltajuoksentelu.

Puoli vuotta sitten alkoi siis jatkuva, jokailtainen prosessi, jossa lapsi kuljetettiin aluksi rauhallisesti takaisin sänkyyn. Muutaman kerran jälkeen hampaat alkoivat puristua yhteen suussa. Kun liikuttiin noin 10-15 takaisinvientikerran kohdalla, päässä alkaa poksahdella. Poksahduksia saattaa napsahdella lapsen suuntaan. ”PYSY täällä!” ”Takaisin, takaisin – TAKAISIN!” ”MENE NYT SINNE!” TAKAISIN, TAKAISIN, TAKAISIN.” ”Peitto päälle, pää tyynyyn, pää tyynyyn, PÄÄÄÄÄÄÄ TYYYYNYYN!” Ja tätä jatkuu piiitkääään. Joka ilta.

Olemme yrittäneet vieressä istumista ja takaisin viemistä (kärsivällisesti ja kärsimättömästi). Olemme laulaneet ja silitelleet. Ja aina olemme tulleet hulluiksi. Jos nukutusvuoro on ollut minulla, raivoan sisäisesti, ja näytän miehellekin, että v***ttaa. Hän tekee saman, kun vuoro napsahtaa hänelle. Oli nukutusvuoro kenellä tahansa, olemme koko perhe lopulta huonolla tuulella.

Olen tulkinnut, että lapsi on kyllä väsynyt nukkumaan mennessä. Hän ei ole ollut yliväsynyt, muttei liian pirteäkään. Kello kahdeksan illalla on ollut hyvä aika mennä nukkumaan – siis noin teoriassa. Eli lapsi ei ole ollut yliväsynyt tai pirteä, eikä juoksentelu ole johtunut niistä. Kun lapsi juoksee luoksemme, nauraa hän ivallisesti. Olen tulkinnut, että kyseessä on vanhempien uhmaaminen tarkoituksella, eli rajojen kokeilu.

Lapsi kehdossa

Kun lapsi viimein nukahtaa, nukkuu hän pääosin hyvin. Ajoittain tulee itkuja keskellä yötä, jotka loppuvat ennen kuin saan itseni koottua sängystä ylös tarkistamaan tilannetta. Lyhyt vaihe oli, jolloin lapsi huuti kurkku suorana muutaman minuutin. Hän rauhoittui vasta saatuaan vesipullon syliinsä, mikä on outoa, koska lapsi ei ole koskaan tuttipulloa huolinut. Nyt kuitenkin vesipullo kelpaa. Yöhulinoita meillä ei ole (kopkop), joten pääsemme sinänsä hieman helpommalla, kun öisin ei tarvitse tehdä nukutuspuuhia uudestaan.

Vaikka asiaa kääntelisi miten tahansa, ja yrittäisi olla kärsivällinen, ei pääse siitä faktasta eroon, että nukutuspuuha on ihan hel**tin ärsyttävää. Eikö ne vaan voi mennä nukkumaan? Olemme nyt käyneet tätä prosessia läpi keskimmäisen lapsen kanssa yli puoli vuotta. Mietin itsekin, kuten Satu blogissaan, mitä tämä vaihe oikeastaan edustaa. Psykoterapeutti mieheni sanoo, että kyseessä on täysin normaali uhmaikäisen rajojen kokeilu, kuten kaikessa muussakin vastaavassa koettelemuksista näinä aikoina, mutta silti, mitä hittoa?

Ilokseni voin todeta, että tämä vaihe menee (todennäköisesti) ohi, ehkä jo vajaan vuoden sisään (hehhee). En kyllä tiedä, mistä kaupasta voin ostaa täyttöpakkauksen pinnaa, koska vanha paketti on jo ajat sitten loppunut. Varapakkaus olisi pakko löytyä, mieluiten tuplana, koska vajaan parin vuoden päästä edessä olisi taas uusi rumba tätä menoa. Kolmas lapsemme on nukkujana jotain esikoisen ja keskimmäisen väliltä. Hänkin nukkuu pääasiassa hyvin. Jää nähtäväksi, mitä edestä löytyy.

Mitä keinoja teillä on/on ollut selvitä tästä v-mäisestä vaiheesta? Ja saiko sitä pinnaa jostain kaupasta?