Crossfitia kaksi kuukautta


Crossfit, Jaksaminen, Liikunta, Paleoemon elämä / tiistai, lokakuu 9th, 2018

Kun kirjoitan tätä postausta, kropassani on tunne, kuin minut olisi pahoinpidelty hyvin kokonaisvaltaisesti. Selkälihakset on murennettu lihanuijalla ja jalat on yliajettu katujyrällä. Olen erityisen rankan treeniviikon uhri. Tavallaan en ymmärrä miksi. Luulin jo olevani immuuni lihaskivulle. Luulin väärin. Kaksi kuukautta intensiivistä treeniä ei ole tehnyt kuolemattomaksi, ihme kyllä.

Nyt on siis kulunut kaksi kuukautta crossfitin on ramp-kurssin aloittamisesta. Jäin pohtimaan, mitä olen saavuttanut. Kirjoitin alkutaipaleesta ja syistä valita crossfit harrastusmuodoksi täällä. Kaksi kuukautta on varsin lyhyt aika, mutta jotain sinäkin aikana on ehkä ehtinyt tapahtumaan.

Jakaisin muutokset useampaan kategoriaan. Ensinnäkin sanoisin pään sisällä tapahtuneen isoimmat muutokset. Toiseksi kroppa on kokenut pieniä muutoksia.

Voimaa ja hallintaa

Kun aloitin crossfitin, alkoi salillamme samoin tein voimajakso. Minähän en siitä hölkäsen pöläystä ymmärtänyt, nyökkäilin vain iloisena. ”Jeeeessh! Tämä raskauksien runtelema löysä kroppa kaipaisi juuri sitä. Nyt tulee lihasta niin että napsahtaa”, ajattelin. En ehkä tajunnut, että tekisin tuttavuutta painotangon ja levypainojen kanssa hyvinkin läheisesti. Toimistokämmenille saisi heittää heipat. Tulisi pari isoa mustelmaa ja heikkouden tunnetta. Sattuisi niin *PIIP*

Seisoin kuin itäsaksalainen kuulantyöntäjä tangon takana, mutta se mielikuva jäi vain ulkonäön tasolle. Suorituksessa mielikuva ei näkynyt. Valmentaja kauhisteli vieressäni, miten jäykkä olen. ”Toi on ihan hyvä taso sulle. Nyt. Sä olet – tota – aika jäykkä”, kuulin ensimmäisellä tunnilla. Kiva.

Ensimmäinen kunnon treenikerta oli ihan kamala. Kovakuntoiset treenikaverit tempoivat isoja painoja samalla kun minä heiluttelin huonolla tekniikalla ihan vain tankoa. Boksihypyssä kompuroin itseni melkein tyylittömällä kuperkeikalla boksin toiselle puolelle. Lisäksi roikuin tangoista todeten, että olen ihan käsittämättömän heikko. Ylikypsä spagetti suorastaan. Se olisi ollut täydellinen aika luovuttaa, mutta päätin jatkaa.

En voi edelleenkään väittää olevani erityisen voimakas, mutta olen satavarma, että useaan liikkeeseen on saatu lisää voimaa ja tehoja. Olen myös tehnyt negatiivista progressiota, koska olen joutunut priorisoimaan tekniikkaa. Kyykkyjen piti olla vahvuuteni. Eivät sitten olleet. ”Perse alemmaksi”, kävi käsky. Lopulta kyykkäsin pallon päälle tyylillä ”ass to the grass”, kuten treenikaverini tyyliä on kommentoinut, ja kirosin, kun en ollut päästä ylös edes puolella painomäärästä, minkä nostin pari viikkoa aikaisemmin. Nöyräksi treenit ovat vetäneet. Siinä olisi ollut jo toinen ihan hyvä hetki siirtyä taka-alalle ja luovuttaa.

boxihyppy

Kroppaan on kyllä ilmestynyt uutta lihasta, sen huomaan itsekin. Kaksi kuukautta on lyhyt aika massiiviseen kehitykseen, mutta tunnen ja näen peilistä muutoksen. En vedä vieläkään yhtään leukaa ilman apuja, mutta en enää tarvitse avukseni kuminauhoja kaikissa sateenkaaren väreissä. Tarvitsen kaksi, joista toinen on jo hyvin kapea. Boxin päällekin pääsen jo ilman kompasteluja.

Kommentteja hoikistumisesta

Paino on tippunut kiloissa noin kolme. Tämä on ollut kiva bonus. Koska olen saanut kommentteja, että olen hoikistunut, mutta puntarilla ei näy rajua muutosta, uskoisin perinteisen ”läski on vaihtunut lihakseen” -tilanteen selittävän paljon. Löysää kyllä vielä löytyy ”muutamiksi” kuukausiksi, joten ihan niin fitiksi en ole kahdessa kuukaudessa päätynyt.

Omaa aikaa

Kun sanoin, että pään sisällä on tehty massiivista työtä, tarkoitan sitä todella. Saan kävellä boksille rauhassa, treenata ja tulla sieltä pois palautuen. Kukaan ei häiritse tai keskeytä minua muissa kuin treeniasioissa.

Se, että olen jatkuvasti asettanut muiden tarpeet omien edelle, on syönyt naista. Se on ihan oikeasti tuntunut kamalalle, ja näin jälkikäteen tarkasteltuna, se on ollut myös todella typerää. Kun aloitin crossfitin, aloitin myös oman itseni asettamisen uudelle tasolle. Olen sen arvoinen, että voin käyttää 3-4 tuntia viikossa (plus matkat boksille) hyvällä omallatunnolla. Lähinnä ketuttaa, etten ole tehnyt tätä aikaisemmin.

Sanoisin olevani tällä hetkellä hieman parempi mutsi (ja vaimo) kuin aikaisemmin. En ole niin turhautunut. Stressitasoni on alempana. Pystyn ajattelemaan rationaalisemmin. En ole siis enää se isompi pikkukakara, joka kiukuttelee heti pienen vastoinkäymisen tultua tielle. Tämä ei tarkoita, etteikö v-käyrä kävisi reippaasti punaisen puolella, onhan minulla uhmaikäinen, jonka elämäntehtävä on ärsyttää minua, mutta tappi ilmestyy otsaan nykyään selvästi harvemmin. Se on iso muutos perheessämme, kun mutsi osaa relata. Ei ehkä niin yllätten, salille lähtöön on suhtauduttu melko suopeasti.

Uusia ihmisiä

Uusien asioiden oppiminen ja uusiin käytäntöihin tutustuminen olisi rankkaa yksin. Onneksi minun ei ole tarvinnut taittaa tätä matkaa yksin. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, jotka ovat tsempanneet ja nauraneet kippurassa kanssani. He ovat vetäneet leuanvetotreeneissä kuminauhoja alas minun vuoron tullessa, samalla kun olen yrittänyt olla potkimatta heitä naamaan. He ovat kipuilleet kanssani. Olen tehnyt samaa heidän kohdallaan. He ovat kehittyneet samalla kuin minäkin. On ramp -kurssilta matkaani tarttui pieni ja tiivis porukka, joka treenaa yhdessä aina kuin aikataulut sopivat yhteen. Jos emme ehdi treenata yhdessä, nauramme Whatsappissa treenikertomuksillemme. Se on ollut ihan parasta.

 

Sanoisin olevani reippaasti plussan puolella, vai mitä sanotte?