Piiskaa ja mustelmia


Crossfit / torstai, 15 marraskuun, 2018

Nyt ei puhuta mistään kovista leikeistä – tai siis oikeastaan puhutaan. Puhutaan nimittäin minusta ja crossfitista sekä sen harrastamisessa käytetyistä v-mäisimmistä treenikamoista ja -liikkeistä.

Viihdyn crossfitin parissa hyvin. Joudun sen kuuluisan mukavuusrajan toiselle puolelle joka ikinen kerta, kun treenaan. Joskus se v**uttaa paljon, joskus ihan vain vähän. Salilta lähtee kuitenkin aina pois parempivointinen nainen, kuin joka sinne meni tunti aikaisemmin. Silti, mentaalisen (ja joskus fyysisenkin) keskisormen saa muutama treeniväline ja -liike joka ikinen kerta – ennen treenejä ja niiden jälkeen.

Olen todennut, että on olemassa tiettyjä treenikamoja ja -liikkeitä, joiden kanssa en sovi yhteen ja lopputuloksena on mustelmia ja piiskaamisen jälkiä. Minä ja kahvakuula emme sovi yhteen. Myöskään burpeet eivät ole tehty kroppaani saati luonnettani varten. Abmat (istumaannousuihin tarkoitettu tyyny) saa haistaa paskat! Hyppynarun kanssa yritän tulla toimeen, mutta saan välillä piiskaa niin, että napsahtaa ja v-sana kimpoaa suustani ulos.

Paholaisen keksinnöt

Pari sanaa muutamasta helvetin kapistuksesta. Ensinnäkin kahvakuula – kuka sen on keksinyt? Typerän muotoinen, hiton painava mötikkä, jonka pitäisi sulavasti ja kontrolloidusti singota ylös alas, lyömättä ketään tajuttomaksi. Kahvakuula on englanniksi kettlebell, ja se viittaa teekannuun. Sanon vain, etten ole teenaisia.

Kahvakuulassa on se ongelma, etten saa otetta siitä. Syynä lienee heikot ranteet. Excuses, excuses. Lopputulos on joka kerta, että kuula kolahtaa ranteisiini ja näytän muutama päivä treenien jälkeen, kuin olisin ollut osallinen vakavassa panttivankidraamassa ja ranteeni olisi sidottu voimaa käyttäen.

Sitten ne kuuluisat burpeet, eli meidän tuttavien kesken burpuset. Pääkoppani ei yksinkertaisesti kestä amrapeja (as many rounds as possible), jos liikeiden joukkoon on ujutettu burpeet. Burpeet näyttävät paperilla ihan mielettömän ihanille ja tehokkaille. Tehokkaita ne ovatkin, muista ominaisuuksista voidaan olla eri mieltä. ”Parastahan” on tietenkin, jos burpeiden välillä ”saa” hypätä jonkun esteen yli. En saa motivoitua itseäni hommiin. Lisäksi joka ikinen kerta ihastelen treenin jälkeen punaista polvea, joka seuraavaan päivään mennessä on muuttunut siniseksi. Viimeksi eilen kuuntelin päivän alkulämmittelyohjelmaa, ja mitäs muutakaan sieltä joukosta löytyi kuin kuusi kappaletta burpeita. Se oli kuusi liikaa.

Abmat (tässä välissä se henkinen keskari) – ymmärrän sen käyttötarkoituksen, mutta sekään ei toimi. Kun tekee noin 80 sit-upia mahdollisimman nopeasti, tuntee treenin jälkeen suihkussa olonsa vähintään epämukavaksi. Kyllä, persukseni on repeytynyt auki, kiitos abmatin käytön.

Hyppynaru kuulostaa kivalle ja leppoisalle treenivarusteelle. Minustakin se kuulosti, kunnes huomasin, ettei crossfitissa suinkaan käytetä kevyitä lelukaupasta ostettuja naruja. Salilla hypätään naruilla, joiden muovipäällysteen alle on piilotettu sitä rehellistä metallinlankaa. Ja sitten se naru menee aika nopeasti. Ja sitten pitäisi hypätä niin, että naru ehtii mennä jalkojen alta kahdesti yhden hypyn aikana. Tämähän on sinänsä hyvä vitsi, koska minä en osaa moista, mutta jos taidoksi lasketaan itsensä piiskaaminen, olen siinä luonnonlahjakkuus. En oikeastaan edes tiedä miten sen teen, mutta aika usein onnistun piiskaamaan takamustani tai kättäni niin, että ihooni tulee kunnon jäljet. Napsautinpa kerran poskeenikin. Sitäkin on välillä vähän jännempi selitellä kotona.

Kaikesta huolimatta, crossfit on harvinaisen hauskaa hommaa. Se näkyy ehkä siinä, että pystyn nauramaan näille itselleni hankalille tekijöille (okei, burpeille en voi). Joka kerta, kun otan hyppynarun käteen, ajattelen ”let´s do this” ja kun joudun tarttumaan kahvakuulaan, ajattelen, että ”nyt mä vien sua teekannu, eikä toisinpäin”. Abmat kieltämättä nyppii, mutta antaa mennä. Se kirvelee pari päivää, mutta näkyy vatsalla… joskus. Burpeet eivät tapa. Niistä selviää.