Ruokavalio: nautiskelija


Paleo, Paleoemon elämä, Ravintoasiat, Terveys / tiistai, lokakuu 1st, 2019

Olen viime kuukausina potenut yhden jos toisenlaista kriisiä liittyen ruokavaliooni ja joutunut toteamaan, että ruokavalionani on olla nautiskelija. Kesän jälkeen huomasin, että ihoni voi huonosti. Syytin lomailun surkeata ruokavaliota, joka oli hyvin epäsäännöllinen ja siihen mahtui liian paljon sokeria. Painokin oli pompsahtanut kesällä pari kiloa ylöspäin, mikä ei sinänsä ole katastrofi. Se vain ärsytti, koska painon tiputtaminen on minulle supervaikeaa nykyisin. Lisäksi yleinen olotila oli asteen verran väsyneen puolella. Koko ruokavaliopoteminen alkoi oikeastaan juhannuksesta ja jatkui koko kesän. Kirjoitin yhden kesälomapäivän ruokailut täällä.

Tästä kokonaisuudesta virittäytyneenä vedin itselleni totuttuun tyyliin asian toiseen ääripäähän. Tiputin sokerit pois, otin rytmit takaisin ja aloin katsomaan, mitä söin. Tein siitä postauksen, jonka voit lukea täältä. Menin ketoosiin vahingossa – en ollut laskenut sen varaan. Tiputin sen kaksi kerättyä kiloa. Olo oli ihan hyvä, mutta joku tyhjyys jäynäsi. Sadan kilometrin päähän haisi, etten jaksaisi tällaista tilannetta ja ruokavaliota pitkään. Täydellinen kieltäminen ja sitä kautta jäynäävä itsesyytös ei kantaisi pitkälle. En pelännyt epäonnistumista, vaan ärsyynnyin sitä, etten osaa löytää itselleni hyvää tapaa syödä. 

Pääasiassa kokonaisuus ja olotila, jossa syön säännöllisesti ja järkevästi, kuulostaa omassa mielessäni hyvälle ja sellaista elämää haluankin elää – pääpiirteissään. En kuitenkaan ole sen sorttinen ihminen, joka jaksaa pysyä tiukoissa rajoissa. Pystyn kyllä elämään pitkäänkin hyvin maltillista ja säädeltyä elämää, mutta en ole kovin onnellinen sellaisessa tilassa. En voisi ikinä elää pitkäaikaisesti elämää, jossa mittaan makroja ruokavaa´alla.  

Jouduin kesän jälkeen toteamaan itselleni, etten ole oikeastaan paleodieettaaja, ketoilija tai mikään muukaan tietty ruokavalion edustaja – jos asia määritellään kirjallisesti. En voi kuitenkaan elää lomailijan ruokavaliolla ikuisesti. Olen paleosuuntaan kääntynyt nautiskelija. Nautiskelija-määritelmä jäi pyörimään mielessäni. Koen sen negatiivisena, mitä tulee ruokailuun. Mietin, että se pitää sisällään paljon makeaa ja holtitonta elämää. Mutta onko se sitä?

ruokavalio

Oma ruokahistoriani

Olen aina kokenut syyllisyyttä ruokailustani. Aina. Ihan pienenä lapsena olin hoikka ja söin melko kohtuullisesti ruokaa, jota 80-luvulla käsitettiin terveellisenä. Se piti sisällään paljon leipää ja puuroa. Hedelmät ovat huonosti mielessäni, joten tuskin niitä kamalasti söin. Appelsiineja kokeilin välillä, mutta olin niille lapsena allerginen. Peruna koosti valtaosan vihanneksista. Olin aktiivinen liikkuja. Olin kesien jälkeen aina ruskea kuin papu, koska roikuin ulkona aamusta iltaan, juoksin, kiipeilin ja hypin niin maan pirusti. Sanoisin olleeni hyvin aktiivinen mukula. Makeita meillä syötiin kohtuullisesti, mutta syötiin. 

Noin 10 ikävuoden jälkeen aktiivuustaso muuttui suunnitelmalliseksi, kun aloin harrastaa jalkapalloa. Ruokailu puolestaan muuttui siinä vaiheessa. Söin kouluruokaa ja kotona peruskotiruokaa. Leipä oli edelleen iso osa elämääni. Söin myös paljon makeita. Aloin lihota. Ala-asteen loppuvaiheissa olin varmasti ylipainoinen, jalkapallosta huolimatta. Muistan, että minua haukuttiin läskiksi. En itse siitä siinä vaiheessa stressannut – eipä kukaan aikuinen siitä juuri sanonut. Ainoa aikuinen, joka asiasta minulle julmasti sanoi, oli Peijaksen sairaalan ensiapupuolen lääkäri, joka hoiti minua, kun tipuin kolmannen luokan liikuntatunnilla voimistelurenkailta alas suoraan olkapäälleni. Hänen miettiessäni lääkitystä, hän totesi, että laitetaan ihan aikuisen annostus, koska tämä lapsi on niin valtava. Muistan sen edelleen.

Yläasteiässä aloin kärsimään teineille tyypillisestä kroppakriisistä. Kroppa oli muuttunut jo ala-asteen lopulla merkittävästi, mutta kriittisyys sitä kohtaan kasvoi valtavasti 7.-9. luokalla. Kävin niin alhalla painossa, että 174 senttinen kroppani painoi alimmillaan 56 kiloa. Housut roikkuivat päälläni. Painonpudotus oli tietoista hommaa. Söin vähän ja jumppailin Cindy Crawfordin jumppavideoita – joskus jopa kahdesti päivässä. En syönyt makeaa. Söin vähärasvaista ruokaa, mutta niukasti. Pahin vaihe kesti ehkä puoli vuotta. 

Lukioaikana olin palannut normaalipainoon, mutta kokeilin kaiken maailman dieettejä. Ruokavaliokokeilutkin olivat mielessä, koska yli puolet kavereistani olivat jonkin tasoisia kasvissyöjiä. Kokeilin kasvissyöntiä (en vegaaniutta). Se kokeilu loppui mummoni härskiin temppuun, kun hän ei tarjonnut minulle ruokaa, vaikka olin nälkäinen. Muut serkut söivät mummon maailman parasta lihamakaroonilaatikkoa. Nälkä ja kiusaus olivat sietämätön yhdistelmä. Söin laatikkoa. Minulle ei ilkeilty. Sen jälkeen en ole kasvissyöntiä kokeillut, vaikka myönnettäkööt, kasvisten määrä ruokavaliossa on tällä hetkellä noin viisinkertainen aikaisempaan nähden. 

ruokavalio

Nuoreen aikuisikään tullessa olin oppinut syömään itsenäisesti. Söin melko terveellisesti, mutta tunnesyöminen oli selvä ongelma. Sama ongelma on vaivannut vielä nykyaikanakin, mutta selvästi vähemmän. Yliopisto-opiskelijana söin paljon opiskelijaruokaloissa. Kotona söin leipää tai pastaa. Nuudelit olivat vakio. Aamapalan söin, jos muistin. Juhlin paljon opiskelijabileissä. Kahvi asteli elämääni yliopistovuosina. Söin epäsäännöllisesti. Olin täysin sekaruokailija, enkä antanut enää muiden ruokavalioiden vaikuttaa omaan syömiseen. Kävi kuitenkin niin, että kärsin jatkuvista vatsaongelmista. Vatsaongelmat jatkuivat pitkään ja niitä tutkittiin monesti. Keliakia on testattu kaikin mahdollisin tavoin. Sitä ei ole. Laktoosi-intoleranssi on testattu. Tulos oli selkeä ei. Allergiat on testattu. Millekään en ole allerginen. Olen täysin terve ruokailija. Lopulta olin noin 27-vuotiaana tilanteessa, jossa vatsa vaivasi ja hemoglobiini oli tippunut 70:ään. Olin täysin kuitti. Siinä vaiheessa leikkasin elämästäni leivät ja viljat yleisestikin. Elämänlaatu parani välittömästi, eikä hemoglobiinin kanssa ole ollut sittemmin ongelmia. Lääkärit syyttivät huonoista rauta-arvoista runsaita kuukautisia, joita minulla ei ollut. En voi sanoa, vaikuttiko viljojen poisjättäminen ihan oikeasti rauta-arvojen paranemiseen, mutta mielenkiintoinen yhteys niillä on. 

Tänä päivänä, jos määritellä pitäisi, olisin arkiterveellinen paleomuija, joka käyttää jonkin verran maitotuotteita ja tykkää nautiskella vähän kaikkea. Olisin kuitenkin ihan oma ruokavalioni, en siis oikeastaan edes paleomuija. Tiedän, mikä olisi minulle optimia ravintoa, mutta kun elämä ei ole vain optimointia (, vaikka sitä nykyään myös työkseni teen, hih), vaan koen elämään kuuluvan nautintoja ja niiden hankkimista. Siksi haluan antaa itselleni mahdollisuuden myös nauttia ruoasta ilman syyllisyyttä. Ihmeellistä kyllä, viimeisin sokerittomuuskauteni laukaisi tämän itselle anteeksiantavan reaktion. En voi väittää, ettenkö nykyäänkin kokisi syyllisyyttä. Olin nimittäin äsken Roomassa parisuhdelomalla ja kyllähän minä pizzaa söin. Vatsa ei tykännyt siitä ihan kamalasti, mutta olipa hyvää. Kotona en pizzaa syö. Roomassa hain fiilistä ja nautintoja, ja siihen kategoriaan tippui myös hyvä kiviuunissa valmistettu italialainen pizza.   

Ääripäiden keskellä – millainen olla ruokailijana?

Kuten jo totesin, olen ääripäiden nainen. Vaikka yleensä arkena sijoitun ääripäiden keskelle, lipsahdan äärimmäisen helposti joko vetämään kaiken läskiksi tai sitten elämään yltiöterveellistä elämää. Yleensä nämä vaiheet seuraavat toisiaan. Elän ikään kuin jatkuvalla tasapainolankulla, jossa yritän kieli keskellä syytä pitää lankun tasapainossa. Ehkä ajatusmallia pitäisi vihdoin muuttaa, eikä olla itselleen niin ankara. Jos kuitenkin ääripäistä voisi päästä (lähes tulkoon) eroon ajattelemalla, että minä syön nyt näin ja minä nautin siitä. Tiedän, mikä ruoka tekee minulle hyvää, ja syön pääsääntöisesti sellaista ruokaa. Ehkä olisi aika ottaa lauta pois keinulta ja asettaa se maahan, istua pääsääntöisesti laudan keskellä, mutta kurotella välillä molempiin suuntiin. Mitä jos välillä tekee mieli paastoilla? Sitten paastoillaan. Mitä jos välillä haluaisin syödä jäätelöä – paljon jäätelöä? Sitten syön. Pääsääntöisesti syön vihanneksia, kananmunia, marjoja, vähän hedelmiä, lihaa, jonkin verran maitotuotteita. Siitä koostuu ruokavalioni, ja se sinänsä jo tuottaa nautintoa. Joskus nautintoa tuo toisenlainen ruoka tai juoma. Joskus ei tunnu siltä, että haluaa välittämättä syödä kovinkaan paljon. Ehkä joku sanoisi tätä intuitiiviseksi ruokailuksi – itse en oikeastaan halua määritellä. Olkoon se vaikka Paleoemon – tai Riikan ihan oma dieetti. 

Jos olisin sairas, ja minun olisi pakko kiinnittää ruokailuuni erityisen paljon huomiota, tilanne olisi tietenkin toinen. En edes puhuisi siitä, miten kiva on välillä herkutella tai lipsua syömään jotain, minkä tietää aiheuttava vatsaturvotusta. Hyvähän sitä on huudella, kun ei ole oikeastaan mitään terveydellistä haittaa – vielä. Toinen fakta tosin on, että mikäli haluan pysyä terveenä, en voi sikailla loputtomasti ja koko ajan. Olen sen hyvin tiedostanut ja teen sen eteen töitä – ja siinä prosessissa oma mieli ja käsitys itsestä ruokailijana tulee tarpeeseen.

hampunsiemen