Suhdeasiat, osa 2: Parisuhdeaika


Paleoemon elämä, Suhdeasiat, Vanhemmuus / sunnuntai, maaliskuu 18th, 2018

Sarja suhdeasioista jatkuu. Viime kerralla kirjoitin lapsi-äiti-suhteesta ja kahdenkeskisestä ajasta. Tällä kertaa teema on hyvin samanlainen, muttei kuitenkaan. Parisuhde on koko perheen kannalta ehkä se peruskivi. Jos puhutaan ydinperheestä, koko perhe rakentuu sen varaan. Tällä kirjoituksella haluan kirjoittaa siitä, miten pidämme huolta meidän perheessä, että parisuhde pysyy kunnossa, eikä huku ruuhkavuosirumban alle.

Meille lapsiperhearki on tietenkin ollut rankkaa. Parisuhde on joutunut koetukselle monen monta kertaa. Joskus stressi on niin kova, että pahaa oloa tulee oksennettua puolison päälle, vaikka ei tietenkään pitäisi. Anteeksi pyydetään ja asioista sovitaan. Ymmärrämme ja yritämme jaksaa. Ja mikä parasta, meillä yritetään parantaa olosuhteita kestettäviksi koko ajan. Tärkeintä olisi kuulla toista ja tulla kuulluksi. Joskus perhearjessa ei kuule toista eikä koe tulevan itsekään kuulluksi. Jos on vaikea kuulla omia ajatuksia, miten hitossa sitä kuulee enää toisten asioita.

Olemme pariskuntana jo esikoista odottaessamme lyöneet kättä päälle, että kahdenkeskisestä ajasta pidetään kiinni, maksoi mitä maksoi. Lasten ollessa aivan pieniä vauvoja, emme ole sännänneet kuukausittaisille treffeillemme, tai jos olemme, mukana on kulkenut pieni kolmas pyörä. Kun aika on ollut sopiva, olemme ottaneet aikaa toisillemme, vaikka parin tunnin ajaksi. Olen nimittäin sitä mieltä, että parisuhde todella tarvitsee kahdenkeskistä aikaa. Joskus, kun edellisistä treffeistä on kulunut pidempi aika, tuntuu, että joudumme käynnistelemään keskusteluja pidemmän aikaa. ”Mitä sinä oikein toivot ja haluat?” ”Miten me pääsemme siihen tavoitteeseen yhdessä” ”Mitä sinulle kuuluu?” ”Rakastan sinua todella!”

Arjen keskellä kahdenkeskinen aika on kuin lottoarvontaa. Voitto on aina mahdollisuus, mutta todennäköisesti se ei osu kohdalle. Useimpina iltoina ehdimme istua jonkin aikaa yhdessä, kun lapset on saatu nukkumaan. Yleensä kuitenkin minun opinnot tai muut päivältä tekemättä jääneet tehtävät puskevat illalla päälle. ”Pakko tehdä – deadline!” Muutenkin illat ovat hankalaa parisuhdeaikaa. Väsyttää, v***ttaa, ärsyttää (muun muassa 2-vuotiaan iltahulinointi), janottaa, nälättää, pitäisi päästä suihkuun, laittaa pyykkiä kuivumaan ja joku lapsista nukkuu muuten vain huonosti – lista on loputon. Emme voi siis ainakaan meidän perheessä laske sen varaan, että illat voisi pyhittää kahdenkeskiselle ajalle.

Meillä isovanhemmat, ja erityisesti äitini, auttavat arjessa jaksamisessa sanoin kuvaamattoman paljon. Kahdenkeskisessä ajassa ja kolmen pienen lapsen hoidossa meillä ainoa oikea tapa on ollut lapsenvahdin palkkaaminen. Olemme sinänsä onnekkaassa tilanteessa, että olemme löytäneen täydellisen lapsenvahdin, joka selviää kaikkien kolmen lapsen kanssa. Hitto vie, hän teki viimeksi lasten kanssa pullaa! Hän on täydellinen, pelastava enkeli, joka tulee kuukausittain päästämään meidät perheelle kaiken antaneet vanhemmat ulos. Lähdemme iltapäivällä ja palaamme illalla. Kotona odottavat ulkoiletut, leikitetyt, kylvetytyt ja syötetyt lapset, jotka ovat valmiita nukkumaan. Ilman häntä näitä kahdenkeskisiä iltoja ei olisi ollut niin paljon kuin nyt on ollut. Kun luottoa on, että kotona kyllä pärjätään, pystyy ulkoillessakin rentoutumaan ja nauttimaan yhdessäolosta.

Nyt kun paluuni työelämään on alkamassa syksyllä osa-aikaisesti, ja sittemmin täyspäiväisesti, jään miettimään, miten tämä parisuhdeaika saadaan enää järjestettyä. Esikoinenkin aloittaa syksyllä harrastuksen. Kuten kaikissa suhteissa, sitä aikaa pitää vain ottaa. Kalenteri on otettava kauniisti käteen, sovittava lastenvahdin kanssa päivä, ja pidettävä siitä kiinni. (Helpommin sanottu kuin tehty? Ei ole. Kokeile.) En todellakaan ole mikään parisuhde-expertti, mutta tätä nykyistä suhdetta on takana jo kymmenen vuotta. Tiedän, mitä meidän parisuhde tarvitsee. Kannustaisin jokaista pariskuntaa ottamaan kahdenkeskistä aikaa. Voisiko lasta/lapsia hoitaa mummo, ukki tai vaikka palkattu lastenvahti? Pari tuntia riittää, tai se on ainakin alku. Mukaan ei saa ottaa lasta, eikä naapurin Pirkkoa tai kauan kadoksissa ollutta Jarno-serkkua. Te kaksi. Kysykään toisiltanne ”mitä sinulle kuuluu? Juuri nyt.” Älkää hukkuko vauva- ja lapsiperhearkeen! Olkaa välillä vain te kaksi!

Sarja jatkuu myöhemmin teemoilla:

  • Lapsi-lapsi-aika
  • Lapsi-isä-aika
  • Minä-minä-aika

Jo julkaistut osat: