Suhdeasiat, osa 3: Omaa aikaa


Äitiys, Crossfit, Jaksaminen, Paleoemon elämä, Suhdeasiat, Unelmat, Vanhemmuus / tiistai, 8 tammikuun, 2019

Aloitin Suhdeasiat-sarjan viime vuoden keväällä. Sarja jäi taka-alalle, mutta palaan nyt asiaan. Yhden suhdeasian kanssa olen tehnyt nimittäin työtä niska vääränä ja opetellut arvostamaan ehkä sitä kaikkein tärkeintä suhdetta – nimittäin suhdetta itseeni.

Olen joutunut määrittelemään oman ajan. Mitä se on? Onko se sitä, että saan siivota rauhassa ja laittaa pyykkiä kuivumaan ilman, että joku repii niitä kuivaustelineeltä alas samaan tahtiin? Sanoisin, että arkiaskareetkin voivat olla omaa aikaa, mutta se ”oikea” oma aika on sitä, kun tekee jotain itselle tärkeää. Jotain, josta nauttii ja saa energiaa arkeen. Omassa tapauksessa se on lähteminen crossfitiin, tämän blogin kirjoittaminen, uusien reseptien testailu tai yksin kävely.

Lisäksi olen joutunut kamppailemaan oman pääni sisällä; onko minulla oikeus omaan aikaan? ”Kun on noita lapsia… kolme kappaletta. Ja ne ovat pieniä. En minä voi.” Uhrina on helppo olla, vaikka ei tarvitsisi.

paleoemo

En voi vielä kehuskella olevani malliesimerkki henkilöstä, joka osaa järjestää omaa aikaa ja antaa arvoa ajalle, jonka voi kuluttaa ihan yksin, mutta uskon jo näkeväni valoa tunnelin päässä. En tunne huonoa omaatuntoa, kun laitan kotioven kiinni ja lähden kävelemään salille päin.  

Missä olin?

Moni tietää tilanteen, jossa tuntuu palvelevan kaikkia muita kuin itseään. Siinä vilinässä saattaa unohtua kysyä itseltään, mitä minä tarvitsisin (unta, potkunyrkkeilysessiota, kuumaa kahvia, hiljaista kävelyä yksin). Itsensä kuuntelu jää, jos on paljon stressiä – on sitten kyse työstä tai perhe-elämästä. Näin kävi itsellenikin.

En ole koskaan ollut erityisen itsekäs, vaikka lapsena sain kuulla, että olen sellainen oman edun ajaja. Myöhemmällä iällä olen saanut usein palautetta, kuten ”pidä nyt nainen puoliasi”. Myönnettäköön, olen jäänyt muutaman kerran katujyrän alle vain, koska en ole osannut polkea jalkaa maahan. Lapsien tulo elämään on flipannut pöydän äärimmäisyyksiin. Hukkasin itseni kokonaan. Kiukuttelin miehelle, koska hän osasi olla itsekäs. Joustin ja joustin. Olin kateellinen. Uhriuduin. ”Kyllä minä voin/jaksan/pystyn!” No en olisi oikeasti.

Olisin halunnut mennä ulos yksin. Kävellä. Miettiä. En sitä pyytänyt, koska olin sen ajatuksen vanki, jonka mukaan minun piti olla koko ajan lasteni käytettävissä. Aivan kuin heillä ei olisi ollut toista vanhempaa tai meillä perheenä hyvää tukiverkkoa. Treenasin Youtuben kautta, vain painaakseni pause-näppäintä, koska jouduin vaihtamaan vaipan, pyyhkimään pepun tai antamaan jotain. Joskus päälläni maattiin tai en uskaltanut treenata lasten juostessa ympäri asuntoa.

Sellainen elämäntyyli, jossa ei oikein voi tai pysty keskittymään yhteen asiaan edes hyvällä valmistelulla, on kuluttavaa. Olen muutenkin sen sorttinen ihminen, joka harhautetaan helposti kohteesta toiseen. Mies kysyi useasti, haluanko jotain. ”En minä tarvitse mitään.” Mutta kyllä minä tarvitsin.

Missä olen nyt?

Viime kesä oli ratkaiseva, kun aloin pohtimaan omaa hyvinvointia ajankäytön näkökulmasta. Aloin etsimään itselleni aikaa. Halusin olla hetken omissa oloissani ja tyhjentää päätäni. Tajusin hyvin nopeasti, ettei vanhalla metodilla sitä aikaa tulisi, vaan se pitäisi ottaa. Pitäisi olla itsekäs ja kaiken sen hyvän arvoinen, eli jotain ihan muuta, mitä olin.

paleoemo

Kesälomalla lasten kanssa leikkipuistossa hikoillessani tein ratkaisevan päätöksen ja kaivoin vuosien haaveen paketista. Kävelin ulkoilun jälkeen tietokoneelle ja ilmoittauduin crossfitin on ramp-kurssille. Siitä alkoi matka terveesti itsekkään äidin ja vaimon rooliin. Kerroin miehelle, että teen näin ja siitä seuraa 3-4 treenikertaa viikossa. ”Käyhän se?” Ja kävihän se – helposti. Aluksi tuntui hankalalta lähteä, koska tiesin, mitä taakse jäi. Mutta se sama odotti kotona, kun tulin. Kaikki voivat hyvin. Minä paremmin.

Arvostan jokaista kertaa, kun pääsen pitämään huolta itsestäni. Ei turhaan sanota, että ”onnellinen äiti, onnellinen lapsi”. Paras investointi, jonka voi tehdä, on pitää itsestä huolta. Sen jälkeen on helpompi jaksaa huolehtia muista.

Aikaisemmat Suhdeasia-postaukset:

Suhdeasiat, osa 1: Lapsi-äiti-aika

Suhdeasiat, osa 2: Parisuhdeaikaa